Liity postituslistallemme, saat tietoa Virkkulankylistä ja Kuusikkoaho Oy:stä

    Virkkulan syntytarina

    Teksti: Leo Tolonen

    Toimittajana, hevosmiehenä ja maailmanparantajana

    Leo Tolonen jäi seitsemän vuotta sitten eläkkeelle. Takana oli monenlaista työsarkaa. Viisitoista vuotta toimittajana, päätoimittajana ja kustantajana. Tuli perustettua muutama tilattava paikallislehti ja yksi kaupunkilehtikin. Tuli aika, että maakuntalehdet halusivat ostaa alueensa paikallislehdet. Tuli aika myydä lehdet.

    Sitten kymmenisen vuotta päätoimisena hevosmiehenä. Hevoset kun ovat kuuluneet miehen elämään aina. Kasvatusta, kilpailutoimintaa ja olipa tullut rakennettua kansainväliset mittapuut täyttävä oriasemakin. Sinne hankittiin Amerikasta maailmanmestari siitostöihin.

    Sitten, edellisen oikean laman kynnyksellä oli tullut innostuttua maailmanparantajaksi. Ympäristömielessä. Siten, että kun maisemoisi kaivoksen tuhoalueen oikein, voisi syntyä ”yksi tie kaksi asiaa” prosessikaavio. Ajatus oli, että samalla kun maisemoisi kaivosalueen kuolleen kuumaiseman, voisi sivutuotteena syntyä mielenkiintoinen golfkenttä, lentokenttä, koulutustiloja, majoitustiloja ja jos jonkinmoista kiinnostavaa ja kannattavaa.

    Maailmanmestari Cold Comfortin ensiesittäytyminen Suomessa 1986. (Joensuun ravirata)

    Lisäksi kaivoksen maalämmöllä olisi lämmitetty koko Outokummun kaupunki.

    Markkinointiteemana oli, että maailman syvin golfreikä (450 m) ja maailman korkein golfklubi kaivostornin ylimmässä kerroksessa (96m) ja kaupunki, joka lämpiää miltei ilmaisella maalämmöllä.

    Mutta ei. Mies oli liian aikaansa edellä. Maalämpö oli vielä liian kummajainen päättäjille ja lama hoiti sen, että syntyi vain golfkenttä ja lentokenttä, mutta syntyivät kuitenkin. Golfkenttä toimii ja kukoistaa, mutta lentokentällä kasvaa metsä. Maailmanparantajan roolilla oli hintansa. Omaisuus meni.

    Mies muisti yhden oman isänsä ikimuistoisista neuvoista: ”Sieltä se löytyy minne on hävinnytkin”. Mies päätti löytää hävinneen.

    Kahdeksantoista Venäjän kaupan vuotta

    Etsintä alkoi Venäjältä. Maahan tuli perestroika, joka aukaisi rajat. Mies pyydettiin mukaan postilinjojen neitsytmatkalle Joensuu – Petroskoi. Venäjä viehätti. Karjalan hallituksen edustajat olivat sympaattisia. Kysyntä ja tarjonta kohtasivat. Naapuri tarvitsi osaamista ja apua tarjoten vastavuoroisuutta monenlaisiin projekteihin ja liiketaloudellisiin yhtälöihin. Kaiken lisäksi miehen geenit olivat osittain Laatokan rannalta lähtöisin.

    Perustettiin yhtiöt Venäjälle ja Suomeen, tuontiyhtiö, jalostusyhtiö ja jakeluyhtiö. Alku oli vaikeaa, koska pankeissa oli niin kirkas punainen valo päällä, että sinne ei kannattanut tarjoutuakaan.

    Nuoruuden ystävä lainasi alkupääoman. Tehtiin markalla markka ja kympillä kymppi.

    Päätoimialueena oli puu kaikissa muodoissaan. Hakattiin metsää, hakkuutettiin metsää ja tuotiin sitä Suomeen. Pian tuli mukaan kuvioihin sahatavara, jalosteet ja hakkeet eri muodoissa. Selluhake, lastulevyyn sopiva hake ja polttohake. Sitä tuotiin suoraan Ilomantsiin Haapovaaran privaatti-ylityspaikan kautta. Tekipä mies Karjalan Tasavallan hallituksen tilaamana suuren konsulttityön metsätalouden ja mekaanisen puunjalostuksen kehittämisestä Karjalan Tasavallassa.

    Suurin yksittäinen kauppa oli viiden tuhannen dieseltonnin (5 miljoonaa litraa) tuottamisesta Nesteelle Suomeen.

    Maksuna meni öljynkuljetusrekkoja kauppakumppanille.

    Tämä kaikki oli takana, kun Leo Tolonen aloitti kotimatkan Vologdasta Suomeen. Samalla matkalla hän oli hyvästellyt vuosien varrella kertyneet hyvät ystävänsä ja liiketuttavansa, viimeiset nyt täällä Venäjän puunjalostuksen kehdossa. Kahdeksantoista vuotta kestänyt työrupeama puun parissa oli takana. Tuontiyhtiö oli myyty ja puutavaraa ja rakennustarvikkeita myyvässä yhtiössä Suomessa oli tapahtunut myös sukupolvenvaihdos. Piti olla tilanne: ”Huoleton mies hevoseton mies”.

    Mutta ei niin ollutkaan.

    Ajatus kirkastui, tuli kiire Suomeen

    Miehellä oli aikaa viisitoista tuntia ajella kohti länttä. Se aika menisi ennen Värtsilää. Mieltä askarrutti yhteiskunnallisesti kaksi asiaa.  Valtakunta oli painumassa lamaan. Poliitikot kinastelivat lehmänkauppojensa kanssa. Ruorissa ei tuntunut olevan yhtään naista tai miestä, joka ymmärtäisi, että enemmän pitäisi tulla kuin mennä.

    Pohdittavana oli toinenkin vakava asia. Valtakunnan tiedotusvälineet olivat kantaneet huolta jo tovin Suomen vanhushuollon suunnasta. Kehiin olivat astuneet suuret kansainväliset toimijat. Mukaan oli tullut kilpailutukset ja muut hienosti viilatut kummajaiset. Kuka osasi pelin parhaiten, sen ulkomaille piiloon kiikutettava voitto olisi kilpailijaa suurempi.

    Oli selvää, että ennen niin arvokas ja arvostettu luonnonvara kuin vanheneva ihminen oli jäämässä heitteelle. Mieleen tulivat historiasta ne ajat kun huutolaismummoja ja -pappoja myytiin isännille. Kuka piti vuoden halvimmalla, sen kanssa kunta teki kaupat.

    Kädet puristivat Volvon rattia entistä tiukemmin ja ajatus pyöri kirkkaana.

    Jospa vielä tekisin tämän, koettaisin kehittää Suomeen uudenlaisen vanhenevan ihmisen elinmiljöön.

    Yhteisöllisen. Sellaisen turvallisen, jossa olisi mielenkiintoista herätä huomiseen aamuun. Matka rupesi joutumaan entistä nopeammin. Olihan tie tuttukin. Tuli kiire Suomeen.

    Antti-ukki

    Mieleen tuli Antti-ukki. Nelivuotiaan Leo-pojan paras kaveri. Se oli lauantai-ilta kun isä ja ukki tulivat saunasta. Isä talutti ukin huoneeseensa. Tuki tyynyillä istuvaan asentoon. Talossa hälistiin oli kiire ja hätä. Kiireesti seurakuntasisarta hakemaan. Ukki oli vakavasti sairas. Sydämestä sanottiin.

    Leo-poikaa ei kuitenkaan pelottanut. Ukkihan oli aina ukki. Turvallinen. Kun Leo oli lyönyt vasaralla sormeensa, kova työmies kun oli pirtin penkkejä halkomaan, niin kun ukki oli puhaltanut sormeen kaikki oli jälleen kunnossa. Niinpä Leo meni ukin syliin ja koetti puhaltaa ukin kalpeaa otsaa, jossa suuret hikikarpalot kertoivat tilanteen vakavuudesta.

    Isä tuli huoneeseen ja kysyi, ”Antti, ovatko matkaeväät valmiina?” Levollinen ukki vastasi niiden olevan valmiina. Ukilla oli Yläkerran yhteys aina kunnossa.

    Ukki puristi pikku Leon vielä kerran turvallisesti syliinsä ja siunasi. Sitten ukki kuoli. Matkamiehestä tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut eilen, vaikka siitä oli kulunut jo kuusikymmentä vuotta.

    Leo-pojan ensimmäinen koulupäivä

    Idea kehittyy

    Uudenlaisen vanhenevan ihmisen elämän miljöön kehittäminen sai spontaanin alun Leo Tolosen Suomeen palattua siten, että Kuusjärveltä aivan miehen synnyintilan läheisyydestä Kuopio – Joensuu tien vierestä tuli myyntiin 3.8 hehtaarin alue. Tietämättä tarkalleen silloin miksi, hän osti kuitenkin alueen. Hyvää tonttimaata olivat vanhat miehet sanoneet.

    Asiat läksivät kulkemaan vauhdilla eteenpäin. Toinen seurasi toistaan. Oivalletut asiat tuottivat uusia oivalluksia ja mukaan tulleet ihmiset uusia ihmisiä.

    Luojan sormi mukaan

    Kysyttäessä miten siitä eteenpäin, toteaa Tolonen Luojan sormen hoitaneen tien viitoituksen siitä eteenpäin. Toiset puhuvat kohtalosta, toiset tuurista. Minä puhun Luojan sormesta, sanoo hän.

    Ostettua maata ryhdyttiin kaavoittamaan. Aluksi näky ei ollut täysin selkeä, mutta hahmottui nopsaan työn edistyessä.

    Kivelä, Kauppinen, Parviaiset ja Rossilahti

    Kerran toimittaja, aina toimittaja. Vanhaa muistia Leo Tolonen seuraa painettua sanaa tarkkaan päivittäin. Molemmat iltapäivälehdet tulee ostettua säännöllisesti viikonloppuisin. Ei aina yksin juttujen takia, vaan usein myös siksi, että ”olisinkohan minä itse tuon asian noin käsitellyt”.

    Nelisen vuotta sitten Iltasanomissa oli perinteinen juttu vuoden naisen valinnasta. Useimmiten valitut olivat olleet filmitähtiä tai artisteja. Mutta tuona viikonloppuna vuoden naiseksi toimitus oli valinnut geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelän. Sivun juttu. Juttu oli kiehtova. Haastateltu ja hän olivat syntyneet samassa kuussa, samana päivänä. Heillä oli sama arvomaailma…  Oli pakko soittaa Kivelälle. Nykytekniikalla yksityinen numero löytyi vaivattomasti. Oli siis sunnuntai ilta, puoli kahdeksan.

    ”Kivelä”, kuului puhelimesta. Varauksellisesti luonnollisesti, sillä näytössä oli tuntematon numero.

    Kun keskustelu päättyi noin kolmen vartin kuluttua, erosivat juuri tutustuneet ihmiset hyvinä ja uteliaina puhelintuttuina. Keskustelun aihe, uudenlainen vanhenevan ihmisen elinmiljöö ja työ, mitä Tolonen oli jo asian eteen tehnyt oli professorin mielestä niin kiinnostava, että hän kutsui uuden puhelintuttavansa jatkamaan tarinointia luokseen Helsinkiin.

    Työ jatkui. Kaavoitustyö oli selkeyttänyt uudenlaisen kylän syntymistä. Siihen päätettiin rakentaa palvelutalo sekä kuusi rivitaloa ja kuusi paritaloa.

    Luojan sormi jatkoi työtään. Markku Kauppinen ja Leo Tolonen olivat tuttuja, kavereita vallan, jo usean vuosikymmenen takaa. Tolonen kuuli Markun veljen pojalta, hevosmieheltä, että Markku oli tehnyt juuri hiljattain väitöskirjan vanhenevasta ihmisestä Pohjois-Karjalassa. Ja taas puhelimeen.

    Ystävykset tapasivat pian ja linnoittautuivat Kauppisen piilopirtille Ilomantsiin useaksi päiväksi.

    Outokummun Seudun nuori päätoimittaja

    Yhdistettiin käytännön miehen ajatukset ja tutkimustyön tekijän millimetrihommat ja tilastot.

    Tästä syntyi paljon enemmän kuin yksi plus yksi on kaksi. Siitä syntyi prosessikaavio, jossa yksi plus yksi on kymmenen.

    Kehityshankkeeseen tulivat mukaan myös Sirkka ja Ari Parviainen, fysioterapiayrittäjät. Heidän neljässä yhtiössään oli ihmisen hyvinvoinnin kehittämiseen tehty töitä ja osaamisen ja tehokkuuden kehittämistä jo vuosikymmen.

    Miten eläisin mahdollisimman terveenä hatunjakoon asti?

    Oli luonnollinen pohdinnan aihe Sirkan ja Arin kanssa.

    Lapsi oli saanut nimekseen Virkkulan kylä. Mukaan oli kaivettu kiinnostavan, turvallisen ja yhteisöllisen asumisen lisäksi muitten kylän asuintalojen suunnittelu sellaiseksi, että niissä on turvallista myös aikanaan vanheta. Ovileveydet, esteettömyys, valokaapelointi, tuleva tietotekniikka ja sauna- ja pesutilojen valmius tulevaan. Valjastettiin myös vierellä olevan Tolosen hevostilan metsäpolut, pellot ja rannat lähteineen kyläläisten käyttöön. Päätettiin myös ryytimaasta ja pikku kappelin rakentamisesta läheiselle männikkömäelle.

    Oli aika kutsua yksi Suomen johtavista asumisen ja rahoituksen osaajista paikalle, ARA:n ylijohtaja Hannu Rossilahti. Hän tuli päiväksi Kuusjärvelle ja tutustui suunnitelmiin. Tuntui rohkaisevan kannustavalta kuulla ammattimiehen mielipide.

    Hänen mielestään Virkkulassa oli kaikki brändin ainekset!

    Brändiryhmä ja Virkkulan kirja

    Tuumasta toimeen. Ensin ELYstä päätös mukaan tulosta brändin rahoittamiseen. Samoin Leaderin kannanotto hankkeeseen. Tuli myönteinen. Näillä eväillä ryhdyttiin valitsemaan brändiryhmää.

    Ryhmän puheenjohtajaksi kutsuttiin professori Alf Rehn ja jäseniksi tohtori Markku Kauppinen ja ProudAge koordinaattori Anna Pylkkänen. Leo Tolonenkin kelpuutettiin ryhmään.

    Kun Virkkula brändbookin tekeminen oli puolessa välissä tuli Toloselle mieleen, että nyt sielun viilaus alkaa olla mallillaan, mutta mitenkä on visuaalisen, arkkitehtuurisen puolen laita.

    Sielun viilaus alkoi olla mallillaan

    Mies löysi Tampereen Teknillisen Yliopiston arkkitehtuurin laitoksen johtajan professori Markku Hedmanin. Miehet huomasivat olevansa sukulaissieluja. Tehtiin sopimus yhteistyöstä, johon kutsuttiin myös Joensuun Tiedepuiston puurakentamisen ja kotimaisen lämpötekniikan osaajat.

    Hedman valitsi varsinaiseksi Virkkulan Seniorikylä -kirjan kirjoittajaksi ja kokoajaksi arkkitehti Tero Wémanin, jonka diplomityö Virkkulan kirja on. Kirja palkittiin syksyllä 2014 Oskari Vilamon Rahaston kunniapalkinnolla Finlandia talossa.

    Hovikodin yhteistyö

    Brändin kehittämisestä lähtien lähdettiin hakemaan Outokummun Virkkulaan samanhenkistä palveluntuottajaa. Löydettiin kotimainen pieni, mutta kunnianhimoisesti kasvava Hovikoti -ketju. Ketju, joka halusi olla osa Kuusjärven Virkkulan kylän palvelukonseptia, asuipa hän sitten palvelutalossa, ryhmäkodissa, rivitalossa tai paritalossa. Ja samalla tarjota kaikille yhteisöllisyyden tunne ja kodinomainen turva.

    Askelia eteenpäin

    Virkkulankylä brändin muuttuminen lihaksi ja vereksi näytti aluksi sujuvan varsin sujuvasti. Olihan yhteiskunnassa todellinen tilaus asialle. Huutava sellainen.

    Kuusjärven Virkkulan kaavoitus vahvistui tammikuussa 2013. Rakennuslupa 42-paikkaiselle palvelutalolle saatiin puolivälissä samaa vuotta.

    Mutta kukapa se olisi profeetta omalla maallaan. Ei siis Outokummussakaan, mutta ei siitä sen enempää.  Rakentamisen aloittamisen kanssa painiskeltiin pari vuotta. Rakentaminen päästiin aloittamaan huhtikuussa 2015 ja asukkaat pääsivät muuttamaan koteihinsa joulukuun puolivälissä.

    Mutta ei niin pahaa etteikö hyvääkin. Liikkeelle lähdön synnytystuskien aika käytettiin brändin kehittämiseen ja hiomiseen. Tasavallan edesmennyt hallituskin pääsi mainostamaan, tosin tietämättään, Virkkulan konseptia, että

    Pitempään kotona ja lyhempään laitoksessa.

    Asiasta on tehty useita laskelmia lähialueilla ja asiantuntijoiden laskukoneet puhuvat miljoonien säästöistä.

    Konseptin toteuttamiseksi perustettiin myös yleishyödyllinen osakeyhtiö Virkkulankylä Oy. Yhtiö sai ARA:lta yleishyödyllisen yhteisön statuksen 30.9.2014.